Kuvitus: Konsta Ojala

Olisiko kaikkien etu, jos pedofiili saisi ajoissa apua?

Nyt 17.9.2012, klo 14:01 Aurora Rämö

Petri on yksi Suomessa elävistä kymmenistätuhansista ihmisistä, jotka ovat salaa seksuaalisesti kiinnostuneita lapsista. Jos tarjoaisimme Petrille ja muille pedofiileille apua, moni lapsi voisi pelastua.

 

Kun mies tajusi, mitä hän oli, hän ei ollut vielä edes mies. Hän oli noin viidentoista.

Sen ikäisenä ollaan peruskoulun lopussa, laahataan alba päällä konfirmaatiossa ja hävetään omia vanhempia. Kärsitään ehkä aknesta ja ajetaan mopokortti.

Silloin tullaan myös rikosoikeudellisesti vastuullisiksi.

Miehenalku, Petri nimeltään, katsoi paljon pornoa netissä. Hän surffaili siten kuin seksistä kiinnostuvat nuoret surffailevat. Uteliaana ja innostuneena.

Jossain vaiheessa hän huomasi, että eniten kiihottavat kuvat nuorista pojista. Sellaisia löytää avoimiltakin nettisivuilta, jos osaa etsiä.

Tuolloin kuvien katseleminen ei ollut vielä rangaistavaa. Laki siitä tuli voimaan vasta viime keväänä, kuten juuri ratifioitu Euroopan neuvoston yleissopimus edellytti.

Mitä vanhemmaksi Petri tuli, sitä suuremmaksi ikäero kuvien poikiin kasvoi. Kiinnostuksen kohteet eivät kasvaneet nuoren miehen mukana.

Yhtäkkiä se oli selvää. Petri ei ollut kiinnostunut pelkästään nuoremmista. Hän halusi harrastaa seksiä lasten kanssa.

Se oli aivan hirveä sokki. Murrosikäinen poika joutui sanomaan itselleen: minä olen pedofiili.

Ensimmäinen ajatus oli: mitä minä nyt teen? Kysymykseen oli silloin yhtä vaikea vastata kuin siihen on nyt.

 

Suomalaiset alkoivat puhua pedofiileista vasta 1990-luvulla. Vanha termi namusetä alkoi vaikuttaa kevyeltä viimeistään Belgian lapsimurhien jälkeen.

90-luvun puolivälissä belgialainen Marc Detroux kidutti ja raiskasi useita nuoria tyttöjä. Uutisotsikot huusivat pedofiilimurhista. Ne herättivät paniikkia.

Suomikin kohisi. Kesällä 1999 Ilta-Sanomat uutisoi, että kansalaiset vaativat pedofiilien henkilötietoja julkisiksi. Adressin oli allekirjoittanut yli tuhat ihmistä.

Vaatimus oli mukaelma niin kutsutusta Meganin laista, joka säädettiin Yhdysvalloissa pedofiilipaniikin ollessa pahimmillaan. Sen mukaan viranomaisten on ilmoitettava paikallisiin kouluihin, päiväkoteihin ja asuinyhteisöihin, jos naapurustoon muuttaa lapsiin sekaantunut rikollinen.

Laki on nimetty 7-vuotiaan Megan Kankan mukaan. Kahdesti tuomittu seksuaalirikollinen raiskasi ja murhasi hänet 1994.

Suomessa pitkään valmisteltu seksuaalirikoslaki tuli voimaan juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Uudistuksen myötä rikoksista tuli esimerkiksi yleisen syytteen alaisia, eli uhrin ei tarvinnut enää itse vaatia tekijälle rangaistusta.

Pelko nousi uudestaan pintaan, kun Hollannissa perustettiin PNVD-puolue vuonna 2006. Kansan pedofiilipuolueeksi ristimä ryhmittymä halusi laillistaa lapsipornon ja seksin yli 12-vuotiaiden kanssa.

Puoluetta vastustava nettiadressi keräsi nopeasti yli 165 000 nimeä. Se on lähes Turun asukasluvun verran väkeä.

Samana vuonna eduskunta hyväksyi lain lapsipornon levittämisen estotoimista. Laki antaa poliisin kerätä sensuurilistaa laittomista osoitteista ja nettioperaattoreiden estää pääsyn niille.

Akateemikot, kuten Helsingin yliopiston queer-tutkija Antu Sorainen, kritisoivat lain hyväksymisen perustuneen mediamylläkän kustannuksella politikointiin, ei kunnolliseen keskusteluun.

Muualla keinot ja puheet ovat olleet vieläkin kovemmat.

Kun seksuaalirikollisten kemiallinen pakkokastraatio laillistettiin Puolassa 2009, pääministeri Donald Tusk lausui: ”En usko, että voimme kutsua tällaisia yksilöitä – tällaisia elukoita – inhimillisiksi olennoiksi. En usko, että voimme puhua ihmisoikeuksista tällaisten ihmisten kohdalla.”

Petri luki tämän. Ja kaiken muunkin, mitä netissä sanottiin. Eihän hän tiennyt mitään pedofiileistä.

Kaikissa jutuissa kerrottiin seksuaalirikollisista. Mitään muuta tietoa ei löytynyt. Tuollainenko hänkin oli?

 

Vaikka sanoja käytetään usein synonyymeinä, pedofiili on eri asia kuin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttäjä.

Oikeasti Meganin lakia maahantuoneessa adressissa ei vaadittu pedofiilien nimien julkaisemista, kuten Ilta-Sanomissa väitettiin. Siinä vaadittiin lasten seksuaalisten hyväksikäyttäjien nimien julkaisemista.

Alan pioneeritutkijan Michael C. Seton mukaan lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista noin 40–50 prosenttia on pedofiilien tekemiä. Myös Marc Detroux oli lasten hyväksikäyttäjä, raiskaaja ja murhaaja, jonka uhrit olivat 8–19-vuotiaita, mutta psykiatripaneeli diagnosoi, että hän ei ollut pedofiili. Uhrien ikä ei ollut pääasia.

Kun puhutaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, tarkoitetaan lapseen kohdistunutta rikosta. Sellaisia tuli Suomen poliisin tietoon viime vuonna 1 682.

Määrä on lähes kaksinkertainen 10 vuoden takaiseen verrattuna. Mutta rikoksia ei välttämättä tehdä enempää kuin aiemmin. Niistä vain kerrotaan herkemmin.

Tämä selviää vuonna 2008 tehdystä lapsiuhritutkimuksesta, jonka mukaan seksuaalisen väkivallan kokemukset ovat vähentyneet 1980-lukuun verrattuna.

Lukua nostavat myös sarjarikokset, kuten viime vuonna paljastuneet lestadiolaisten hyväksikäyttötapaukset. Yhdessä tapauksessa ilmoitettiin kerralla 300 rikosta yli 20 vuoden takaa.

Myös viranomaiset puuttuvat tapauksiin useammin kuin 10 vuotta sitten. Lastensuojelulaki määrää, että jos esimerkiksi lääkäri, opettaja tai terapeutti kuulee lapseen kohdistuneesta rikoksesta, hänen on ilmoitettava siitä sosiaalitoimistoon.

Tämän vuoden alusta myös pelkästä seksuaalirikosepäilyistä on ilmoitettava, suoraan poliisille.

 

Mutta pedofilia ei ole rikos.

”Identiteetin kannalta pedofiliaa voi monelta osalta verrata seksuaaliseen suuntautumiseen”, Katarina Alanko sanoo. Hän on psykologian tohtori ja Åbo Akademin pedofiliantutkimusyksikön tutkija.

Missään ei nimittäin määritellä, mihin seksuaalisuuden pitäisi kohdistua. Usein sen ajatellaan olevan sukupuolista, mutta se voi suuntautua myös tietyn ikäisiin.

Ikäsuuntautuneisuutta kutsutaan kronofiliaksi. Ihminen, joka on kiinnostunut aikuisista, on seksuaaliselta ikäsuuntautuneisuudeltaan teleiofiili. Teleios on kreikkaa ja tarkoittaa täysikasvuista. Murrosikäisistä kiinnostunut on efebofiili tai hebefiili, lapsista kiinnostunut on pedofiili.

Ero kohteiden välillä on esimerkiksi siinä, että pedofilia on psykiatrinen termi, hetero- tai homoseksuaalisuus eivät ole. Pedofiliaa kuvataa kansainvälisessä tautiluokituksessa seksuaalihäiriöksi, joka ilmenee pysyvänä haluna seksuaaliseen toimintaan esimurrosikäisen kanssa.

On erilaisia teorioita siitä, mistä suuntaumus tulee. Se kehittyy samaan aikaan kuin sukupuolinen seksuaalisuuskin, mutta taustalla on usein lapsuutta vääristäviä kokemuksia.

Monet pedofiilit ovat hyväksikäytön uhreja, mutta kaikista uhreista ei tule pedofiileja. Aivovamma ja genetiikka vaikuttavat alttiuteen, mutta eivät aiheuta suuntausta.

Pedofilian yleisyyttä on mahdotonta arvioida. Åbo Akademin kaksostutkimuksen mukaan alle 12-vuotiaista on kiinnostunut 0,2 prosenttia väestöstä ja alle 15-vuotiaista 3,3 prosenttia. Mutta kiinnostus on eri asia kuin diagnosoitu suuntaus.

Michael C. Seto on arvioinut, että pedofiileja on yhdestä viiteen prosenttiin väestöstä. Arvio ei perustu edustavaan otokseen, vaan muissa tutkimuksissa esitettyjen lukujen keskiarvoihin. Se tarkoittaisi, että Suomessa olisi 50 000–250 000 pedofiilia. Siis mahdollisesti enemmän kuin turkulaisia.

Se tarkoittaisi myös, että suurin osa pedofiileista ei koskaan tee lapseen kohdistuvaa rikosta.

Varmasti tiedetään kuitenkin vain, että pedofilia on synnynnäinen tai ympäristön aiheuttama poikkeava seksuaalisuus. Se on psyykkinen piirre, jota ihminen ei valitse itse.

Mutta pedofiliaan liittyvien halujen toteuttaminen on valinta.

Se on aina rikos.

 

Petri ei koskaan halunnut sekaantua lapseen. Hän ei halunnut olla mitä oli.

Jos aihe tuli puheeksi kaveripiirissä, Petri puhui äänekkäimmin pedofiileja vastaan. Se ei ollut peittelemistä: lapsen satuttaminen oli aidosti ja yksinkertaisesti kamalinta, mitä hän saattoi kuvitella.

Silti Petri reagoi lapsiin. Hän saattoi esimerkiksi kiihottua ollessaan samassa tilassa tutun lapsen kanssa. Niin ei käynyt usein: Petri uskoo, että suunnilleen yhtä usein kuin toisista aikuisista kiinnostuneilla miehillä.

Sellainen sai hänet pelkäämään aivan hysteerisesti. Lapsia ja itseään. Takaraivossa jyskytti koko ajan, että kaikki maailman kansat ovat yhtä mieltä siitä, että jokainen pedofiili pitää tappaa.

Kuitenkin Petri kehitteli usein fantasioita päässään. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, ja samat tarinat saattoivat jatkua illasta toiseen. Kun hän meni nukkumaan, hän kuvitteli sellaista seksiä pienten poikien kanssa, jossa molemmat osapuolet olivat suostuvaisia.

Jokainen fantasia aiheutti enemmän syyllisyyttä. Ne olivat väärin. Petri oli päättänyt taistella vastaan.

Hän kielsi itseltään kaikki vääränlaiset ajatukset, kaikki hirveät kuvitelmat, kaikenlaisten eroottisina kokemiensa kuvien katselun. Hän oli päättänyt, ettei koskaan tulisi koskemaan lapseen.

Mieluummin hän tappaisi itsensä.
Seuraavista asioista kaikki asiantuntijat ovat yhtä mieltä lastensuojeluviranomaisista psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäriin:

1) Jos pedofiliasta puhuminen olisi helpompaa, rikoksia tehtäisiin harvemmin.

2) Jos lapsista seksuaalisesti kiinnostuneille olisi saatavilla ammattiapua nykyistä helpommin, lapsiuhreja olisi vähemmän.

”Ihmiset purkavat usein ahdistuneisuutta seksuaalisuuden kautta. Ennakkohoidolla voidaan estää ahdistuksen seksualisoituminen. Se on nimenomaan lasten parhaaksi”, sanoo Sexpo-säätiön toiminnanjohtaja Jussi Nissinen.

Sexpo on ainoa suomalainen taho, joka ilmoittautuu paikaksi, josta pedofiilit voivat saada apua. Tai no, on olemassa eräs toinenkin paikka, mutta palataan siihen myöhemmin.

Kumpaakaan paikoista ei voi laskea sellaiseksi ennakkohoitopaikaksi, jota Euroopan neuvoston yleissopimus edellyttää.

Siinä sanotaan, että valtion on tarjottava neuvontaa ja hoitoa pedofiileille, jotka pelkäävät syyllistyvänsä rikokseen.

”Tällaista hoitomuotoa ei ole ollut, koska pedofiilit ovat stigmatisoitu ryhmä. Tabu. Ajatellaan, että se on niin väärin, että mitä me nyt sellaisia alamme auttaa”, Åbo Akademin Alanko sanoo.

”Ei voi marssia terveyskeskukseen sanomaan, että minulla olisi tällainen. Tai no voi, mutta harva marssii. Sen asian kanssa on hirveän yksin”, sanoo Pelastakaa Lapset ry:ssä työskentelevä Mari Laiho.

Laiho kasaa nettiin oma-apupakettia, jonka on tarkoitus auttaa hallitsemaan pedofiilista käyttäytymistä ja haluja.

Katarina Alanko taas on osa tutkijaryhmää, joka haluaa perustaa Helsinkiin pedofiilien avohoitoyksikön. Siellä tarjottaisiin ammatti- ja vertaisapua sellaisille, jotka huomaavat olevansa kiinnostuneita lapsista, eivätkä tiedä, miten asiaa pitäisi käsitellä. Sellaisille kuin Petri.

Mallia on otettu Saksasta, jossa ohjelma on pyörinyt vuodesta 2005. Siellä siihen on osallistunut yli 300 ihmistä. Yksikään heistä ei ole tehnyt rikosta terapian aloittamisen jälkeen.

Ja he ovat ihan tavallisia ihmisiä. He eivät näytä hirviöiltä, vaan palvelualttiilta toimihenkilöiltä, pankinjohtajilta ja perheellisiltä koiranulkoiluttajilta. He ovat niitä, jotka etuilevat jonossa rullaportaisiin, ja niitä, jotka pyytävät anteeksi tönäistessään täydessä kapakassa. He ovat hyppineet lapsena samassa ruudukossa ja inhonneet hammaslääkäriä ihan yhtä paljon. He ovat keitä tahansa.

”En voi tietää, olenko ollut tekemisissä pedofiilien kanssa. Ei sellaista kerrota. Ehkä kaikki meistä ovat”, Mari Laiho sanoo.

Suomen avohoitopaikalta puuttuu enää vain rahoitus. Sitä on haettu muun muassa oikeusministeriöltä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on luvannut 10 000 euroa, mikä kattaa vähän yli kaksi prosenttia tarvittavasta summasta.

”On aivan selvää, että hoitoa tulisi kehittää jo yleissopimuksen nojalla. On kaikkien tahojen intresseissä, että rikoksia pystytään ehkäisemään”, Henriksson sanoo.

Mutta rahaa ei tietenkään ole, ja sitä tarvittaisiin puolisen miljoonaa euroa.

Vertailukohtana: hallitus julkisti juuri tekevänsä ensi vuoden budjettiin 27 miljoonan euron varauksen uuden jäänmurtajan hankkimiseksi.

”Mutta ainakin lainsäädäntö on mennyt oikeaan suuntaan, sitä on muutettu merkittävästi lähiaikoina”, Henriksson sanoo.

 

Viime vuonna kriminalisoitiin lasten houkutteleminen netissä ja nostettiin rikosten vähimmäisrangaistusta. Nyt lausuntokierroksella on muistio, jossa esitetään, että kaikki alle 18-vuotiaisiin kohdistuvat raiskaukset käsiteltäisiin törkeinä raiskauksina. Se tarkoittaisi pidempiä tuomioita.

”Omasta puolestani kannatan tätä”, oikeusministeri Henriksson sanoo.

Åbo Akademin Alanko kaipaisi puheeseen toisenlaista sävyä:

”Hoidettavien ihmisten ja koko yhteiskunnan kannalta olisi parempi, jos keskustelu olisi arvoneutraalimpaa.”

Sexpon Nissinen on samaa mieltä.

”Yhteiskunnan suhtautuminen on irrationaalista. Suhtaudutaan rankaisumentaliteetilla. Mutta kauhukertomukset eivät poista asioiden tilaa. Pitää voida puhua asiallisesti.”

On kuitenkin pari muttaa.

Joillekin yllykkeistä puhuminen normalisoi niihin liittyviä tekoja, muistuttaa Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma.

Ja julkinen keskustelu pedofiliasta voi pelästyttää uhrit, sanoo lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. Uhrit saattaisivat ymmärtää keskustelun rikosten tekijöitä sympatisoivaksi. Silloin hyväksikäytöstä olisi entistäkin vaikeampaa kertoa.

 

Petri inhosi itseään koko ajan enemmän. Mitä ehdottomammin hän yritti fantasioitaan rajoittaa, sitä suuremmaksi ahdistus kasvoi. Hän lopetti masturboinnin kokonaan, yritti käyttää nettiä vain töitä varten.

Hän kiersi koulut kaukaa, koska netissä sanottiin, että pedofiilit hakeutuvat koulujen läheisyyteen. Hän ei etsinyt vertaistukea, koska pedofiilit muodostavat kuulemma helposti verkostoja.

Oli itsestään selvää, että hänestä ei voisi koskaan tulla lääkäriä tai opettajaa.

Tai mitään muutakaan. Tulevaisuudessa ei ollut mitään. Oli vain syvä masennus. Eikä oman pään sisältä pääse pois.

Mutta todellisuus ahdisti niin paljon, ettei ollut muuta keinoa kuin paeta yhä syvemmälle omaan mieleen.

Petrin fantasiarakennelmat monimutkaistuivat. Lapsilla oli nimiä, tai sitten ei. Paikat vaihtuivat. Mitään ei voinut kirjoittaa ylös, joku olisi voinut löytää paperit.

Petri katsoi lapsipornoa tuntikausia päivässä, valokuvia tai piirroksia pienistä pojista. Hän ei vaihdellut materiaalia kenenkään kanssa, sitä löytyi ilmankin.

Hän tyydytti itseään viisi kertaa päivässä. Sitten seitsemän, kahdeksan, kymmenen kertaa. Hän ei pystynyt enää katsomaan televisiota, koska näki siellä lapsia.

Petri ei halunnut olla sellainen. Hän haki veitsen. Ehkä kipu poistaisi pahuuden. Hän painoi kääntöveitsen ranteeseen.

Mutta ei pystynyt viiltämään.

Jos hän ei pystynyt tekemään edes pientä naarmua, hän ei pystyisi tappamaan itseään. Hänestä ei ollut jäljellä juuri mitään.

Petri ei ollut koskaan ajatellut kertovansa kellekään. Nyt ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa. Hän hoippui sekavassa tilassa tietokoneelle ja kaivoi listan terapeuteista. Hän valitsi summamutikassa jonkun tarpeeksi oudon kuuloisen erikoistumisalueen.

Hän kirjoitti sähköpostikenttään suunnilleen näin:

Luulen, että minulla on pedofiilinen seksuaalisuus ja tuntuu, että en pysty hallitsemaan sitä enää. Jos tämä ei ole oikea paikka, olen pahoillani, että vaivasin teitä turhaan.

Hetken pysähdys. Ehkei sittenkään… Mutta hän painoi lähetä.

 

Psykologi Heikki Takkunen ohjaa peremmälle, läpi metallinpaljastimen. Kännykkä on pitänyt jättää lukolliseen kaappiin vartijan kopin viereen, ikkunoissa on kalterit.

”Poliitikot ja asiantuntijat tietävät, että vankilassa olo voi jopa lisätä uusimisriskiä. Rangaistuksia pidennetään koko ajan, mutta mikä on niiden sisältö? Pelkkä pituus”, Takkunen sanoo.

Takkunen on Riihimäen vankilassa toimivan STOP-ohjelman psykologi. STOP on seksuaalirikollisten kuntoutusohjelma, jonka on tarkoitus vähentää uusimisriskiä. Se vähentääkin: uusimisprosentti on kansainvälisesti 20 prosentin luokkaa, kuntoutusohjelman käyneillä 10.

Suomen vankiloissa istuu juuri nyt noin 60–70 lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta tuomittua ihmistä. Heistä vain muutama on STOP-ohjelmassa, sillä seula on tiukka ja paikkoja vähän.

Tämä on se aiemmin mainittu toinen paikka, joka ilmoittaa auttavansa pedofiileja. Ennakkohoidoksi täällä ollaan vain auttamattoman myöhässä.

”Jos pitäisi osoittaa yksi paikka, josta pedofiili saisi varmasti asiantuntevaa apua tekemättä rikosta, sen kohdalla olisi kyllä iso kysymysmerkki”, Takkunen sanoo.

Se ei tarkoita, etteivätkö jotkut yrittäisi.

”Yritin jo ennen kiinni jäämistäni hakea apua”, yksi osaston vangeista kertoo STOP-osaston kokoustilassa.

”Kynnys sellaiseen on hirveän korkea. Kaikki tiedustelut pitää tehdä hyvin varovasti. Joka kerta käy läpi, että kuinka paljon löytää itsestään rohkeutta, että kuinka suoraan voi sanoa. Että mitä jos puhuu väärälle ihmiselle.”

Hän yritti kaikkea yksityisistä terapeuteista uskontoon.

”Ammattitaitoa tai osaamista ei ole. Julkisen terveydenhuollon puolella oli sellainen arvauskeskuspoppamies, joka yritti auttaa, mutta eväät olivat heikot.”

Keskusradiosta kuuluu, kun mikrofoni kytketään. Ulkoilu, siihen sanotaan.

Mies ei ole Petri.

”Se, mitä olisin silloin kymmenen, kaksikymmentä vuotta sitten kaivannut, oli tieto siitä, mistä apua voi lähteä hakemaan. Silloin en hyvin todennäköisesti olisi koskaan tehnyt mitään.”

Katse kääntyy lattiaan.

”En olisi päätynyt tänne.”

Mutta päätyi, koska satutti pahoin lasta. Useaa lasta. Tämä on hänen toinen tuomionsa, ja se on pitkä.

 

Petrille kävi toisin. Hän istui terapeutin vastaanotolla jo samalla viikolla sähköpostin lähettämisestä. Se meni sattuman kaupalla oikeaan osoitteeseen.

Terapia on keskittynyt masennuksen hoitamiseen, erilaisten tarpeiden ja rajojen tunnistamiseen. Ihmisen, ei pedofiilin hoitamiseen. Vaikka hän suhtautui seksiin pakonomaisesti, se ei johtunut siitä, että Petri on pedofiili. Se johtui siitä, että hän oli paniikissa ja yksin.

Terapian avulla Petri on saanut netinkäytön hallintaan. Hän ei ole katsonut lasten alastonkuvia puoleentoista vuoteen. Fantasioita hän kehittelee, jos jaksaa, eikä enää silloin, kun ei jaksa mitään muuta.

Itsemurhan sijaan ajatuksena on kerätä niin paljon moraalista vahvuutta, että jos jotain tapahtuisi, Petri pystyisi kävelemään poliisiasemalle ilmoittautumaan.

Hän ei ole varma pystyisikö, mutta ainakin hän tietää, että jos tilanne alkaa näyttää pahalta, on terapeutin vastuulla viedä asiaa eteenpäin. Tulevaisuus on taas olemassa.

Åbo Akademin tutkijoiden ennakkohoitoaloitteeseen Petri suhtautuu varovasti. Ryhmäterapia kuulostaa pelottavalta. Mutta jos se auttaa yhtäkin, se on hyvä asia.

Lapsen vahingoittamista ei saa koskaan hyväksyä. Mutta oman seksuaalisen suuntauksen kanssa on elettävä, sillä sitä ei voi valita.

 

Petrin nimi on muutettu.

 

Artikkeli on julkaistu Nytissä 14. syyskuuta 2012.

Kommentit

  • Wumo (16.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (15.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (14.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (12.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (11.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (10.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (9.4.2014, klo 14:46)
  • Wumo (8.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (7.4.2014, klo 0:00)
  • Wumo (5.4.2014, klo 0:00)

Uusin Fok_it

Vanhemmat Fok_it-stripit löydät klikkaamalla tästä. Related posts: Fok_it Fok_it Fok_it Fok_it

  1. Haluan sokkotreffeille!

    Hakemuksen tiedot käsitellään luottamuksella. Tiedot jäävät toimituksen haltuun.

  2. nainen mies joku muu
  3. naista miestä kumpikin käy
Klikkaa seuraavalle sivulle
Lähetä Takaisin edelliselle sivulle

Kiitos osallistumisestasi.